Juhannus vierähti mökillä mieheni kanssa. Olin helpottunut toisaalta, kun emme käyneet lapsuuden kodissani pikkukaupungissa, jossa se tapahtui. Eksälläni on siellä nykyään yritys ja perhe, ja on enemmän kuin todennäköistä, että en voisi välttää jossain vaiheessa häneen törmäämistä. Kaupunki on niin pieni, että siellä ei-toivottu henkilö tulee ihan välttämättä vastaan jossain vaiheessa, ennemmin tai myöhemmin. Muutenkaan en pääse eksääni täysin pakoon, sisareni mies on nykyään kuulemma eksäni asiakas ja hän kertoili eksäni kuulumisia. Toinen lapsi tulossa, kuulemma. Perheeni ei tietenkään tiedä vieläkään totuutta suhteestamme. Niin syvältä se sattui, että asia on vieläkin salattu jopa kaikkein lähimmiltä. Eihän kukaan hänet tunteva voisi koskaan hänestä sellaista uskoa.

En ole ihan vielä valmis kohtaamaan häntä. En usko, että mitään pahaa voisi tapahtua, vaikka kohtaisimmekin. Luultavasti menisimme vain toistemme ohi, katsoisimme ehkä toisiamme, ehkä tervehtisimme, ehkä emme. En tiedä, miltä hänen näkemisensä minusta tuntuisi. Ehkä pelkäisin, ehkä alkaisin itkeä, ehkä täyttyisin vihasta. Ehkä se ei enää tuntuisi miltään. Mieleni tekisi huutaa hänelle, mitä hän on oikein mennyt minulle tekemään. Mahtaako hän oikeasti ollenkaan ymmärtää? Mahtaako enää edes muistaa? Tiedän, että huutaminen ei auta mitään, eikä syyttäminenkään. Toivon vain, että hän on muuttunut, eikä hänen vaimonsa tarvitse kärsiä samoista asioista, kuin minun piti.

Eniten harmittaa oikeastaan se, että omasta entisestä kotikaupungistani on tullut minulle pelon ja ikävien muistojen kaupunki. Joskus minä rakastin sitä kaupunkia ja sitä järveä. Nykyään se kaupunki muistuttaa liikaa hänestä, liikaa niistä ajoista.

En voi palata.