Palattuani muutaman päivän tauon jälkeen blogiini havaitsin, että blogini oli saanut jo ensimmäisen (yllättäin nimettömän) ilkeämielisen ja ikävän kommentin. Tämä sai minut miettimään sitä, laittaisinko blogini heti salasanan taakse tai kieltäisinkö kommentoinnin kokonaan. Tähän en kuitenkaan halua ryhtyä kuin vasta viimeisen pakon edessä; joten pyydän ystävällisesti pitämään kommentoinnin asiallisena ja ikävimmät mölyt mahassa. Poistin saamani ilkeän kommentin periaatteesta ja näyttääkseni, etten jaksa katsella sellaisia. Jos ei blogistani pidä, voi lopettaa sen lukemisen saman tien, eikä tänne tarvitse koskaan enää palata. Kirjoitan tätä blogia suurimmaksi osaksi itseäni varten; minulle on sinänsä yhdentekevää pitääkö tästä joku vai ei. Koska kommentoija ilmeisesti epäili blogini perustuvan fiktioon, huomautan ettei se valitettavasti ole sitä. Toivon, että se olisi.

 <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Silloin kun entisessä parisuhteessani tapahtui pahoja asioita ensimmäisen kerran, muistan kauhun ja pelon lamaannuttavan vaikutuksen. Päällimmäiseksi tunteeksi jäi kuitenkin epäusko; eihän rakastamani ja täydellisenä poikaystävänä pitämäni ihminen voinut mitenkään tehdä sellaista. Ennen kaikkea, eihän sellaista voinut mitenkään sattua minulle. Tietysti päädyin tyypilliseen tapaan puolustelemaan poikaystävääni itselleni ja syyttämään kaikesta tapahtuneesta itseäni. Myöhemmin asioista keskustellessa myös poikaystäväni onnistui jollain keinolla usein vierittämää syy tapahtuneesta minulle.

 

Yleensä tapahtumien jälkeen, jos ne tapahtuivat hänen ollessaan selvin päin, hän oli viimeistään seuraavana päivänä vilpittömästi pahoillaan ja pyysi anteeksi. Hän pyyteli oikeasti polvillaan anteeksi, katui ja itki suuria krokotiilin kyyneleitä. Hän toi minulle kukkia tai teki jotain muuta romanttista, kertoi että olen parasta mitä hänelle on tapahtunut, hänen elämänsä nainen, eikä voisi kuvitellakaan elävänsä ilman minua. Jos hän oli tehnyt pahaa kännissä, hän yleensä väitti seuraavana päivänä ettei muista tapahtuneesta mitään. Hän vakuutti aina, ettei koskaan tee mitään sellaista uudelleen. Minä uskoin, uudelleen ja uudelleen. En voinut uskoa, että hän oli sellainen ja tein parhaani salatakseni sen kaikilta muilta.

 

Muistaakseni kuitenkaan pahimmista teoista ei koskaan puhuttu mitään jälkeen päin. Ehkä hän pyysi anteeksi. En muista tarkalleen, sillä vuosia on kulunut jo niin monta ja olen koittanut aktiivisesti unohtaa kaikki nämä asiat. Ehkä me kumpikin teeskentelimme jälkeen päin, ettei mitään ollut tapahtunut. Ihmettelen, miten ihmeessä hän on onnistunut puolustelemaan minulle pahoja tekojaan. Ennen kaikkea ihmettelen sitä, miten minä olen voinut olla niin tyhmä, naivi ja sinisilmäinen, että olen ylipäätään suostunut kuuntelemaan minkäänlaisia selityksiä tai anteeksipyyntöjä. Olen syyttänyt itseäni siitä, miksi en lähtenyt pois heti ensimmäisen kerran jälkeen. Miksi en lähtenyt pois edes silloin, kun henkeni oli oikeasti vaarassa. Ehkä en ymmärtänyt silloin sitä, että olisin oikeasti voinut kuolla. Kenties en halunnut uskoa sitä. Voi olla, että toivoin ja halusin niin kovasti, että kaikki on hyvin ja muuttuisi paremmaksi. Saattaa olla, että yksinkertaisesti rakastin liikaa.

 

Luulen että annoin anteeksi sen vuoksi, että poikaystäväni oli kuitenkin kaikkina muina hetkinä minua kohtaan mitä rakastavin. Hän oli luonteeltaan hyvin älykäs, hauska ja jopa herkkä ihminen. Hänellä oli todella vaikeat olot kotonaan lopetettuaan kilpailu-uransa ja itse asiassa koko treenaamisen. Hän oli harrastanut sitä kolmivuotiaasta asti, ja ymmärrettävästä syystä mieleenikään ei olisi tullut alkaa fyysisesti laittamaan hänelle vastaan, sillä isoimmatkaan miehet eivät olisi hänelle pärjänneet. Olin sen nähnyt niin monet kerrat, kun hän tappeli kännipäissään muiden kanssa. Valmentajaisä heitti hänet pois kotoa jo 17-vuotiaana, seurusteltuamme vuoden, mikä johti siihen, että muutimme yhteen. Jotain hänen isästään kertoo sekin, että isä syytti minua poikansa kamppailu-urheilun lopettamisesta, vaikka tilanne oli päin vastoin se, että olin koettanut kannustaa häntä jatkamaan. Tuossa vaiheessa poikaystävääni taisi kuitenkin kiinnostaa ryyppääminen enemmän kuin urheilu tai koulun käynti, ja niin hän sitten päätti lopettaa edellä mainituin seurauksin. Hänen isästään kertoo jotain sekin, että isä oli uhannut poikaystävälleni ajaa ylitseni autolla, jos sattuu minut kaupungilla näkemään. Näitäkin asioita kun nyt analysoi, olettaen  että hänen isänsä oli todellakin sanonut noin, eikä se ollut vain poikaystäväni sairasta keksintöä, voi vain kuvitella millaiset olot hänen kotonaan loppujen lopuksi mahtoikaan olla. Ei tarvitse olla mikään Sherlock keksiäkseen, mistä väkivallan malli oli opittu tai peritty.

 

Ihmettelen suuresti sitä, miten vanhempani antoivat minun yleensäkään muuttaa yhteen sen ikäisenä, mutta toisaalta eivät he olisi varmaan mitenkään saaneet minua estettyäkään. Toisekseen, eiväthän he vielä tänäkään päivänä tiedä, millaista elämäni oli asuessamme yhdessä, sillä tein parhaani salatakseni sen. Olin tuossa tilanteessa kun poikaystäväni oli heitetty pois kotoaan suurin piirtein ainoa, mitä hänellä oli tässä maailmassa. Hänellä ei ollut läheisiä ystäviä, ainoastaan paljon lähinnä ryyppykavereita. Muuttaminen yhteen niin nuorena, tai sen ihmisen kanssa ylipäätään, oli elämäni suurin virhe. Se paljasti poikaystävässäni minulle täysin uuden puolen: kaiken sen siihen asti tuntemani ihanan ulkokuoren alla hän osasi olla myös häikäilemätön, väkivaltainen ja sadistinen. Hänessä yhdistyivät erittäin konkreettisella tavalla Jekyll ja Hyde. Näin jälkeen päin arvioituna hän oli erittäin pahasti häiriintynyt nuori mies, josta ei olisi koskaan voinut päältä päin sitä uskoa. En vieläkään täysin ymmärrä, mistä hänessä ihmisenä oli kysymys; toisaalta hän oli äärimmäisen kiltti, rakastava ja ihana, toisaalta taas hirviömäisen paha.

 

Vaikka voin edelleen koettaa ymmärtää häntä, mikään tässä maailmassa ei voi kuitenkaan oikeuttaa hänen tekojaan. Jollain ihmeen konstilla hän onnistui luikertelemaan teoistaan aina uudelleen. Minulla meni monen monta vuotta, ennen kuin oikeasti edes ymmärsin, mitä minulle oli tehty ja mitä kaikkea suhteessani oli tapahtunut. Ymmärsin, että se on rikos. Vasta kunnollisen ja normaalin parisuhteen koettuani ymmärsin, että sellainen ei ole suinkaan normaalia, eikä kuulu mihinkään parisuhteeseen. En kuitenkaan hyväksynyt tapahtunutta, kaiken tapahtuneen kauheus sai minut sulkemaan sen mielestäni. Halusin olla ja elää niin kuin muutkin,  unohtaa kaiken ja keskittyä nykyhetkeen ja tulevaan. Vaikka olen ihmetellyt ja hämmästellyt sitä, miten vähän lopulta eksäni onnistui teoillaan vaikuttamaan persoonaani ja elämääni, olen huomannut sen väistämättä heijastuvan joissain asioissa parisuhteeseeni.

 

Kun näen nykyisen mieheni joskus suuttuvan minulle oikein toden teolla ja esimerkiksi huutavan minulle, joudun jostain käsittämättömästä syystä jonkinlaiseen kauhunsekaiseen tilaan, jossa olen valmiina siihen, että toinen hyökkää. Koetan suojella itseäni vaistomaisesti, vaikka tiedän, että nykyiseni ei koskaan, ei milloinkaan tekisi minulle mitään pahaa. Viimeksi viikko sitten riidan yhteydessä suljin itseni kylpyhuoneeseen "turvaan", enkä uskaltanut tulla ulos vaikka toinen kuinka aneli ja koitti suostutella. Onneksi mieheni tietää menneisyyteni ja ymmärsi heti, miksi käyttäydyin niin kuin käyttäydyin. Huomasin jälkikäteen itsekin, että pelkoni oli aivan järjetön ja reagointini suuresti ylimitoitettua. Tämä on yksi niistä tapauksista, joka on saanut minut ymmärtämään, etten voi paeta menneisyyttäni.Vasta viime aikoina olen alkanut hyväksyä sen, että näin todellakin tapahtui minulle.

 

En tiedä kertooko tämä enemmän minusta vai hänestä, mutta yhä edelleen, kaiken tämän ja kaikkien näiden vuosien jälkeen, minä toivon että hän on muuttunut. Pakkohan hänen on ollut muuttua... Ehkä hän on lopettanut vihdoin juomisen ja hillitsee nykyään itsensä kaikin puolin paremmin. Ehkä hän on kasvanut aikuiseksi. Tiedän, että hän on mennyt naimisiin ja saanut lapsen. Voi hyvä luoja, toivottavasti hän ei enää ole sellainen.