tiistai, 24. kesäkuu 2008

Kaupunki, jossa on liikaa muistoja

Juhannus vierähti mökillä mieheni kanssa. Olin helpottunut toisaalta, kun emme käyneet lapsuuden kodissani pikkukaupungissa, jossa se tapahtui. Eksälläni on siellä nykyään yritys ja perhe, ja on enemmän kuin todennäköistä, että en voisi välttää jossain vaiheessa häneen törmäämistä. Kaupunki on niin pieni, että siellä ei-toivottu henkilö tulee ihan välttämättä vastaan jossain vaiheessa, ennemmin tai myöhemmin. Muutenkaan en pääse eksääni täysin pakoon, sisareni mies on nykyään kuulemma eksäni asiakas ja hän kertoili eksäni kuulumisia. Toinen lapsi tulossa, kuulemma. Perheeni ei tietenkään tiedä vieläkään totuutta suhteestamme. Niin syvältä se sattui, että asia on vieläkin salattu jopa kaikkein lähimmiltä. Eihän kukaan hänet tunteva voisi koskaan hänestä sellaista uskoa.

En ole ihan vielä valmis kohtaamaan häntä. En usko, että mitään pahaa voisi tapahtua, vaikka kohtaisimmekin. Luultavasti menisimme vain toistemme ohi, katsoisimme ehkä toisiamme, ehkä tervehtisimme, ehkä emme. En tiedä, miltä hänen näkemisensä minusta tuntuisi. Ehkä pelkäisin, ehkä alkaisin itkeä, ehkä täyttyisin vihasta. Ehkä se ei enää tuntuisi miltään. Mieleni tekisi huutaa hänelle, mitä hän on oikein mennyt minulle tekemään. Mahtaako hän oikeasti ollenkaan ymmärtää? Mahtaako enää edes muistaa? Tiedän, että huutaminen ei auta mitään, eikä syyttäminenkään. Toivon vain, että hän on muuttunut, eikä hänen vaimonsa tarvitse kärsiä samoista asioista, kuin minun piti.

Eniten harmittaa oikeastaan se, että omasta entisestä kotikaupungistani on tullut minulle pelon ja ikävien muistojen kaupunki. Joskus minä rakastin sitä kaupunkia ja sitä järveä. Nykyään se kaupunki muistuttaa liikaa hänestä, liikaa niistä ajoista.

En voi palata.

sunnuntai, 6. huhtikuu 2008

Taustoja

Palattuani muutaman päivän tauon jälkeen blogiini havaitsin, että blogini oli saanut jo ensimmäisen (yllättäin nimettömän) ilkeämielisen ja ikävän kommentin. Tämä sai minut miettimään sitä, laittaisinko blogini heti salasanan taakse tai kieltäisinkö kommentoinnin kokonaan. Tähän en kuitenkaan halua ryhtyä kuin vasta viimeisen pakon edessä; joten pyydän ystävällisesti pitämään kommentoinnin asiallisena ja ikävimmät mölyt mahassa. Poistin saamani ilkeän kommentin periaatteesta ja näyttääkseni, etten jaksa katsella sellaisia. Jos ei blogistani pidä, voi lopettaa sen lukemisen saman tien, eikä tänne tarvitse koskaan enää palata. Kirjoitan tätä blogia suurimmaksi osaksi itseäni varten; minulle on sinänsä yhdentekevää pitääkö tästä joku vai ei. Koska kommentoija ilmeisesti epäili blogini perustuvan fiktioon, huomautan ettei se valitettavasti ole sitä. Toivon, että se olisi.

 <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Silloin kun entisessä parisuhteessani tapahtui pahoja asioita ensimmäisen kerran, muistan kauhun ja pelon lamaannuttavan vaikutuksen. Päällimmäiseksi tunteeksi jäi kuitenkin epäusko; eihän rakastamani ja täydellisenä poikaystävänä pitämäni ihminen voinut mitenkään tehdä sellaista. Ennen kaikkea, eihän sellaista voinut mitenkään sattua minulle. Tietysti päädyin tyypilliseen tapaan puolustelemaan poikaystävääni itselleni ja syyttämään kaikesta tapahtuneesta itseäni. Myöhemmin asioista keskustellessa myös poikaystäväni onnistui jollain keinolla usein vierittämää syy tapahtuneesta minulle.

 

Yleensä tapahtumien jälkeen, jos ne tapahtuivat hänen ollessaan selvin päin, hän oli viimeistään seuraavana päivänä vilpittömästi pahoillaan ja pyysi anteeksi. Hän pyyteli oikeasti polvillaan anteeksi, katui ja itki suuria krokotiilin kyyneleitä. Hän toi minulle kukkia tai teki jotain muuta romanttista, kertoi että olen parasta mitä hänelle on tapahtunut, hänen elämänsä nainen, eikä voisi kuvitellakaan elävänsä ilman minua. Jos hän oli tehnyt pahaa kännissä, hän yleensä väitti seuraavana päivänä ettei muista tapahtuneesta mitään. Hän vakuutti aina, ettei koskaan tee mitään sellaista uudelleen. Minä uskoin, uudelleen ja uudelleen. En voinut uskoa, että hän oli sellainen ja tein parhaani salatakseni sen kaikilta muilta.

 

Muistaakseni kuitenkaan pahimmista teoista ei koskaan puhuttu mitään jälkeen päin. Ehkä hän pyysi anteeksi. En muista tarkalleen, sillä vuosia on kulunut jo niin monta ja olen koittanut aktiivisesti unohtaa kaikki nämä asiat. Ehkä me kumpikin teeskentelimme jälkeen päin, ettei mitään ollut tapahtunut. Ihmettelen, miten ihmeessä hän on onnistunut puolustelemaan minulle pahoja tekojaan. Ennen kaikkea ihmettelen sitä, miten minä olen voinut olla niin tyhmä, naivi ja sinisilmäinen, että olen ylipäätään suostunut kuuntelemaan minkäänlaisia selityksiä tai anteeksipyyntöjä. Olen syyttänyt itseäni siitä, miksi en lähtenyt pois heti ensimmäisen kerran jälkeen. Miksi en lähtenyt pois edes silloin, kun henkeni oli oikeasti vaarassa. Ehkä en ymmärtänyt silloin sitä, että olisin oikeasti voinut kuolla. Kenties en halunnut uskoa sitä. Voi olla, että toivoin ja halusin niin kovasti, että kaikki on hyvin ja muuttuisi paremmaksi. Saattaa olla, että yksinkertaisesti rakastin liikaa.

 

Luulen että annoin anteeksi sen vuoksi, että poikaystäväni oli kuitenkin kaikkina muina hetkinä minua kohtaan mitä rakastavin. Hän oli luonteeltaan hyvin älykäs, hauska ja jopa herkkä ihminen. Hänellä oli todella vaikeat olot kotonaan lopetettuaan kilpailu-uransa ja itse asiassa koko treenaamisen. Hän oli harrastanut sitä kolmivuotiaasta asti, ja ymmärrettävästä syystä mieleenikään ei olisi tullut alkaa fyysisesti laittamaan hänelle vastaan, sillä isoimmatkaan miehet eivät olisi hänelle pärjänneet. Olin sen nähnyt niin monet kerrat, kun hän tappeli kännipäissään muiden kanssa. Valmentajaisä heitti hänet pois kotoa jo 17-vuotiaana, seurusteltuamme vuoden, mikä johti siihen, että muutimme yhteen. Jotain hänen isästään kertoo sekin, että isä syytti minua poikansa kamppailu-urheilun lopettamisesta, vaikka tilanne oli päin vastoin se, että olin koettanut kannustaa häntä jatkamaan. Tuossa vaiheessa poikaystävääni taisi kuitenkin kiinnostaa ryyppääminen enemmän kuin urheilu tai koulun käynti, ja niin hän sitten päätti lopettaa edellä mainituin seurauksin. Hänen isästään kertoo jotain sekin, että isä oli uhannut poikaystävälleni ajaa ylitseni autolla, jos sattuu minut kaupungilla näkemään. Näitäkin asioita kun nyt analysoi, olettaen  että hänen isänsä oli todellakin sanonut noin, eikä se ollut vain poikaystäväni sairasta keksintöä, voi vain kuvitella millaiset olot hänen kotonaan loppujen lopuksi mahtoikaan olla. Ei tarvitse olla mikään Sherlock keksiäkseen, mistä väkivallan malli oli opittu tai peritty.

 

Ihmettelen suuresti sitä, miten vanhempani antoivat minun yleensäkään muuttaa yhteen sen ikäisenä, mutta toisaalta eivät he olisi varmaan mitenkään saaneet minua estettyäkään. Toisekseen, eiväthän he vielä tänäkään päivänä tiedä, millaista elämäni oli asuessamme yhdessä, sillä tein parhaani salatakseni sen. Olin tuossa tilanteessa kun poikaystäväni oli heitetty pois kotoaan suurin piirtein ainoa, mitä hänellä oli tässä maailmassa. Hänellä ei ollut läheisiä ystäviä, ainoastaan paljon lähinnä ryyppykavereita. Muuttaminen yhteen niin nuorena, tai sen ihmisen kanssa ylipäätään, oli elämäni suurin virhe. Se paljasti poikaystävässäni minulle täysin uuden puolen: kaiken sen siihen asti tuntemani ihanan ulkokuoren alla hän osasi olla myös häikäilemätön, väkivaltainen ja sadistinen. Hänessä yhdistyivät erittäin konkreettisella tavalla Jekyll ja Hyde. Näin jälkeen päin arvioituna hän oli erittäin pahasti häiriintynyt nuori mies, josta ei olisi koskaan voinut päältä päin sitä uskoa. En vieläkään täysin ymmärrä, mistä hänessä ihmisenä oli kysymys; toisaalta hän oli äärimmäisen kiltti, rakastava ja ihana, toisaalta taas hirviömäisen paha.

 

Vaikka voin edelleen koettaa ymmärtää häntä, mikään tässä maailmassa ei voi kuitenkaan oikeuttaa hänen tekojaan. Jollain ihmeen konstilla hän onnistui luikertelemaan teoistaan aina uudelleen. Minulla meni monen monta vuotta, ennen kuin oikeasti edes ymmärsin, mitä minulle oli tehty ja mitä kaikkea suhteessani oli tapahtunut. Ymmärsin, että se on rikos. Vasta kunnollisen ja normaalin parisuhteen koettuani ymmärsin, että sellainen ei ole suinkaan normaalia, eikä kuulu mihinkään parisuhteeseen. En kuitenkaan hyväksynyt tapahtunutta, kaiken tapahtuneen kauheus sai minut sulkemaan sen mielestäni. Halusin olla ja elää niin kuin muutkin,  unohtaa kaiken ja keskittyä nykyhetkeen ja tulevaan. Vaikka olen ihmetellyt ja hämmästellyt sitä, miten vähän lopulta eksäni onnistui teoillaan vaikuttamaan persoonaani ja elämääni, olen huomannut sen väistämättä heijastuvan joissain asioissa parisuhteeseeni.

 

Kun näen nykyisen mieheni joskus suuttuvan minulle oikein toden teolla ja esimerkiksi huutavan minulle, joudun jostain käsittämättömästä syystä jonkinlaiseen kauhunsekaiseen tilaan, jossa olen valmiina siihen, että toinen hyökkää. Koetan suojella itseäni vaistomaisesti, vaikka tiedän, että nykyiseni ei koskaan, ei milloinkaan tekisi minulle mitään pahaa. Viimeksi viikko sitten riidan yhteydessä suljin itseni kylpyhuoneeseen "turvaan", enkä uskaltanut tulla ulos vaikka toinen kuinka aneli ja koitti suostutella. Onneksi mieheni tietää menneisyyteni ja ymmärsi heti, miksi käyttäydyin niin kuin käyttäydyin. Huomasin jälkikäteen itsekin, että pelkoni oli aivan järjetön ja reagointini suuresti ylimitoitettua. Tämä on yksi niistä tapauksista, joka on saanut minut ymmärtämään, etten voi paeta menneisyyttäni.Vasta viime aikoina olen alkanut hyväksyä sen, että näin todellakin tapahtui minulle.

 

En tiedä kertooko tämä enemmän minusta vai hänestä, mutta yhä edelleen, kaiken tämän ja kaikkien näiden vuosien jälkeen, minä toivon että hän on muuttunut. Pakkohan hänen on ollut muuttua... Ehkä hän on lopettanut vihdoin juomisen ja hillitsee nykyään itsensä kaikin puolin paremmin. Ehkä hän on kasvanut aikuiseksi. Tiedän, että hän on mennyt naimisiin ja saanut lapsen. Voi hyvä luoja, toivottavasti hän ei enää ole sellainen.

tiistai, 1. huhtikuu 2008

Teemulle

Olit ensirakkauteni. Tapasin sinut 16-vuotiaana ja rakastuin sinuun koko pienellä tytön sydämelläni. Olin kanssasi monta vuotta; näin jälkikäteen ajateltuna aivan liian monta. Olin nuori, typerä ja rakastunut. Halusin nähdä maailman vaaleanpunaisten lasien läpi. Sinä tulit luokseni pimeydestä, näytit millaista on elää pimeässä ja miten käy pienten tyttöjen, jotka eivät ymmärrä pelätä pimeää. Kun ymmärsin sen, oli jo liian myöhäistä. Pimeys oli jo tarttunut minuunkin.

Luulen, että pohjimmiltasi sinäkin rakastit minua, vaikka sitä on vaikea uskoa jälkikäteen, kun ajattelee kaikkea sitä pahaa, mitä minulle teit. Tekosi ovat niin pahoja, että edes tänne, nimettömään blogiini, jonka olen perustanut juuri näitä likaisia pieniä ja suuria salaisuuksiani varten, on vaikeaa kirjoittaa mitä kaikkea olet tehnyt ja laittanut minut läpikäymään. Ne ovat niin hirveitä, että en kehtaisi koskaan kertoa niistä kenellekään, paitsi nykyiselle miehelleni. Jos sinä olet pimeydestä, hän on valosta. Hän koettaa kantaa minutkin valoon ja näyttää minulle taas kaiken sen hyvän, mitä maailmassa on. Hän näkee sen kaiken hyvän, mitä minussa on. Välillä minusta tuntuu siltä, että en ole hänen arvoisensa. En nyt enää, kun en ole kokonainen.

Toisaalta, en tiedä onko tekojesi läpikäyminen, niiden uudelleen muistaminen ja kaikkien vanhojen haavojen auki repiminen edes tarpeellista. Sinä tiedät, mitä sinä olet tehnyt, enkä minäkään voi sitä koskaan unohtaa. Olen koettanut ymmärtää sinua, tekojasi ja niiden kauheutta; mutta en kerta kaikkiaan voi ymmärtää. Sanoit minua enkeliksesi, mutta miksi ihmeessä halusit repiä siipeni irti? Tuntuu kuin olisit repinyt yksitellen kaikki sulat irti siivistäni, sytyttänyt ne palamaan ja päästänyt taivaan tuuliin. Lopuksi leikkasit vielä siipenikin irti. Miksi sinä teit niin? Miten voisin koskaan antaa sinulle anteeksi?

Minä näin sinussa hyvää. Kaikesta pahasta huolimatta näin sinussa hyvää, niin paljon hyvää, että halusin antaa kaiken anteeksi ja unohtaa. Yhä uudestaan ja uudestaan. Sinäkin osasit olla enkeli; ensin enkeli ja sitten paholainen. Ja sitten taas enkeli.

Välillä olen halunnut vihata sinua. Olen halunnut vihata, kostaa ja laittaa sinut kärsimään. Olen halunnut tappaa kaiken sen, mikä sai minut näkemään sinussa mitään hyvää. Olen toivonut rangaistusta sinulle. Olen kuitenkin huomannut, että minulla ei ole voimia vihata sinua. Toisaalta se saa minut miettimään onko minussa jotain vikaa, etten kaiken tapahtuneen jälkeenkään osaa sinua vihata. Jätit minuun haavan, joka ei ehkä koskaan parane; särjit pienen sydämeni niin moniksi pieniksi tuhansiksi palasiksi, että en tiedä olenko vieläkään, kaikkien näiden vuosien jälkeen, saanut sitä kokoon uudelleen.

Siitä on nyt kuitenkin jo kymmenen vuotta aikaa; haluan unohtaa sinut viimein. Haluan kirjoittaa sinut ulos itsestäni. Kirjoitan niin kauan ja niin paljon, niin pahoja asioita ja niin synkkiä salaisuuksia, ettei jäljelle jää enää yhtäkään. Kirjoitan niin kauan, ettei enää ole mitään kirjoitettavaa. Kirjoitan niin kauan, kunnes olen aivan tyhjä.

Kun olen sen tehnyt, sinä lakkaat olemasta.

tiistai, 1. huhtikuu 2008

Aloitus puhtaalta pöydältä

Tässä se nyt on. Tämän blogin pitäisi oikeastaan olla musta ja ruusun veren punainen; toisaalta taas valkoinen väri symboloi puhatutta ja hyvyyttä. Se tuo jossain määrin toivoa siitä, että joskus vielä kaikki on paremmin.

Musta, paha, ruma ja saastainen valuu pois sateen mukana ja jäljelle jää enää tyhjä ja valkoinen. Minulla on paljon asioita, käsittelemättömiä, kipeitä, salaisia asioita, jotka olen koettanut haudata syvääkin syvemmälle itseeni. Niitä on kertynyt vuosien varrella liikaa, aivan liikaa. Niitä on paljon, aivan liian paljon. Nyt on aika päästää ne ulos.

Minulla on jo toinenkin blogi. Sitä lukee kuitenkin jo liian moni; liian moni tuttu tai tutuksi tullut. En pysty enää käsittelemään kaikkein kipeimpiä kohtiani siellä. Tarvitsen tämän uuden. Tämä tuntuu kuin tyhjältä, salaiselta muistikirjalta, johon voin kirjottaa mitä milloinkin haluan.

Tänne voin kirjoittaa synkimmätkin salaisuuteni. Niitä on niin paljon, että en tiedä mistä aloittaisin.